Maratonkoulussa osa 2 - Kuola poskella kuntotestissä

Läksin Tampereen maratonkoulun järjestämään juoksukouluun tavoitteenani taittaa maraton tai ainakin puolikas kesän 2016 päätteeksi. Miksi mennä kouluun, jos pitäis osata jo? No siksi että valmentaja tarvitsee valmennusta itsekin. Ulkopuolinen näkee paremmin ja ryhmäpaine tsemppaa eteenpäin.

Toinen osuus juoksukoulussa oli reilut pari viikkoa sitten ja aiheena oli kuntotestit ja niiden tulkinta, sekä hieman asiaa ravinnosta. Testit suoritti Kuntoritarit. Samalla puhuttiin etukäteen miten meidät tullaan jakamaan ryhmiin testitulosten perusteella. Näille ryhmille luodaan sitten jokaiselle omat treeniohjelmat.

Testeistä tuli tietoja sähköpostilla, FB-ryhmässä ja ensimmäisen kokoontumisen yhteydessä. Koko ajan toisteltiin että jokaisen tulos on jokaisen oma juttu, muihin ei pidä itseään verrata ja jokaisella suunta on ylöspäin vaikka tuloksissa lukisi mitä kauheuksia. Korostettiin että on tärkeää saada oikeaa dataa meidän kuntotasosta, kynnysvauhdeista jne. jotta saadaan laadittua asianmukaiset treeniohjelmat meille. Itselleni homma kuulosti hieman toistolta ja ylisuojelevalta, mutta niinpä vaan testipäivänä meikäläisen sykkeet olivat korvissa ja ahdistelin orastavia "paskoja tuloksia".

En tiedä mikä siinä on, mutta joka kerta kun on maratonkoulua on todella maunea keli.

Päivä oli pitkä. Muistaakseni 36 testattavaa tarkoitti sitä että vaikka aamusta lähtien ahkeroitiin niin meikäläisen numerolla 31 alkoi olla jo ilta kun oma vuoro koitti. Kun aikataulut olivat hieman joustavat, niin ei uskallettu syödä lounasta omien ryhmäläisten kanssa. Ettei sitten oksenneta sitä kun viimeinen "urku auki" kiekka pitäisi juosta. Olin itse aamiaisen jälkeen syömättä viisi tuntia ellei välipalana popsimiani marjoja lasketa. Toisaalta testin aikana oksetti, joten oli ihan hyvä ettei ruokaa ollut palautettavaksi asti.

Omaa vuoroa odotellessa käytiin läpi Juoksija-lehden tilausmahkuja, tulosten tulkintaa ja tulevia harjoitusohjelmia. Käytiin me pienellä happihyppelylläkin odotellessa ja samalla kannustettiin muita juoksijoita testiradalla. Valmentajat tekivät aikamoisen maksimitreenin hölkkäämällä valmennettavien kanssa testirataa ees taas etenkin maksimikierrosten kohdalla. Kannustukset olivat tiukat ja veikkaan että suurella osalla (minä mukaan lukien) olisi testi jäänyt puolitiehen ilman vetoapua.

Ensin otettiin lähes kaikki vermeet pois että päästiin kehonkoostumusmittaukseen

Testi eteni siis jatkuvasti nousevalla kuormalla ja testiradan pituus 500m juostiin joka kiekalla kahdesti. Ennen aloitusta päälle puettiin sykemittari ja napattiin ekat laktaattiarvot sormenpäästä. Sitten sai lähteä matkaan. Ekan kiekan tavoitesykkeet minulla oli 120 ja seuraavankin vielä 130. Eli hitaasti sai kiiruhtaa. Ekalla kiekalla tuntui ihan mahdottomalta mennä niin hiljaa että sykkeet olisivat pysyneet aisoissa. Jännitti ja meinasi koko ajan karata mopo keulimaan. Mutta kävellen siis molemmat. Kilsan jälkeen kiltisti verinäyte ja matkaan takaisin.

Kolmannella kierroksella pääsin jo hölkkäämään. Tavoitesykkeet 145, mutta tuloslapun mukaan keskisyke meni kahdella yli tuosta. Syytän minua jututtanutta valmentajaa ;) Yleensä ryhmäliikuntaa ohjaamaan tottuneen henkilön sykkeet eivät paljoa karkaa puhumisesta, siksipä pärjäsin tuolla 147 keskisykkeellä. Tässä kohtaa myös laktaateissa näkyi oma harrastuspohja. Alun pienen nousun jälkeen ne seuraavilla kerroilla olivat jopa matalammat kuin hitaammilla vauhdeilla. Ilmeisesti löytyi ne sykkeet joita olen hinkannut riittävästi, eli niiden kohdalla elimistö pystyy poistamaan laktaattia helpostikin. Testaaja horisi jotain urheilijan kynnyksestä ja minä kysyin sanooko hän niin kaikille naisille ;)

Sitten tavoiteltiin 160 sykkeitä ja tossua sai laittaa jo toisen eteen vauhdikkaammin. Noin kahden metrin mittainen mäki oli pakko tälläkin kierroksella kävellä. En ole selkeästi mäissä parhaimmillani... Seuraava kierros 170 sykkeillä ja alkoi ho hengästyttää. Ei tehnyt mieli enää jutella. Toisaalta testaajalle pystyin verikokeen aikana heittämään perinteistä huonoa läppää. Kuulemma tässä kohtaa kirkkaanpunaiset poskeni antoivat ymmärtää että jonkin verran rasittavaa homma jo oli. Ihmettelin lähinnä miksei aiemmin.

Yritin ottaa vauhdista sykemittarista kuvaa... Hienosti onnistuin?

Viimeinen kierros ja urku auki. Eli saa vetää niin lujaa kuin koneesta lähtee. Mukaan lähti Hannu joka ensimmäisenä karjaisi että kilsa on pitkä matka, ei saa mennä niin lujaa. Ähisin että "urku auki on urku auki" mutta kiltisti himmasin hieman sprintterin tahtiani. Ehkä sillä tahdilla olisi jaksanut 400m juosta :) Hannu selitti että kun hän pääsee minun ohitseni on tarkoitus ottaa hänet kiinni. Jännästi vaikka en yhtään enempää himmannut oli Hannu edessäni hyppimässä keijukaisen kevein askelein. Jupisi jotain siitä että "tulee tulee"... ja minä vastasin että "kerron mikä tulee ***" pysähtyen hetkeksi kakomaan hengitysteistä limaa ulos. ÄLÄ JÄTÄ KESKEN, PYSTYT KYLLÄ!!! Ja sitten taas matkaan. Hannu hölkkää kevyesti, minun näkökenttäni on putki enkä pysty sanomaan mitään muuta kuin kakomaan ilmaa ulospäin vinkunan säestyksellä. Hannu höpöttää että loppumatka on alamäkeä että kipitä kipitä. Ei tunnu alamäeltä, tuntuu raskaalta. Taistelen testiasemalle, Reijo nappaa kädestäni kiinni ja pysäyttää mittarin kun pidän ovenkarmista kiinni ja huojun silmät kiinni. Seuraava etappi on päästä portaikkoon istumaan minuutiksi. Laktaatit mitataan vasta sitten.

Viimeisellä kiekalla olen todellakin saanut maksimit irti. Laktaatit ovat 10,5 ja mittaussormesta pulppuaa verta muidenkin tarpeisiin. Kiertää veri ja maailma pyörii päässä. Kuuman ryhmän kohtalotoveri istuu viereen eikä pysty hänkään sanomaan mitään. Urku auki on tultu. Tuntuu sanomattoman pahalta ja hyvältä yhtä aikaa. Luin jälkikäteen netistä että tavallisella kuntoilijalla testi lopetetaan kun laktaatit nousevat yli 8. Urheilijoilla pitää lukeman olla yli 10. Noh, minä pajautin sen urheilijan tasolle laakista. Sen verran kova pomppu oli elimistölle 170 --> 184 välillä.

Tulokset saapuivat testiä seuraavalla viikolla. Omaksi yllätyksekseni olin tasaisen vahva kaikissa kolmessa lohkossa; aerobinen, anaerobinen ja maksimi. Olisin olettanut että jumppaohjaajan syndrooma syöksisi peruskunnon jonnekin susisurkean ja naurettavan rajoille ja että toisaalta ylärekisterissä olisin ihan hillittömän hyvä. Vaan ei, silkkaa keskinkertaisuutta kaikkialla. Vaan eipä siinä, nyt tiedetään mitä ja miten treenataan.