lauantai 28. toukokuuta 2011

"Liikunta auttaa vaivoihin, mutta niiden hoitoon on myös lääke...."

Kuinka useasti olette kuulleet telkkarimainoksesta tuon lauseen? Niin minäkin, ihan liian usein. Mielestäni liikuntakin on lääke. Lääkkeenä se on paras kaikista muista siksi, että se korjaa vaivan syyn ei vain lievitä oireita. Vai kuka oikeasti väittää, että laskimotukkotulehdukset korjaantuvat voiteella, kuukautiskivut poistuvat särkylääkkeellä, niskavaivat helpottuvat pysyvästi kipugeelillä ja vatsavaivoja ei enää tule kun syö maitohappobakteereita?

Mielestäni on hämmentävää kuinka nykymaailmassa on helppo ajatella, että jokaiseen asiaan on lääke. Otan pillerin ja asia on kunnossa. Olen törmännyt useaan lääkäriin, joille selkäkipujeni lähteen selvittäminen ei ollut tärkeää. Heitä kiinnosti olenko työkuntoinen ("Tarviitko saikkua?") ja mitä särkylääkkeitä olen tottunut käyttämään ja ottaisinko päälle vielä reseptin relaksantteja. Ei pohdiskelua siitä istunko paljon, onko minulla joku asentovirhe kun asia toistuu aina tasaisin väliajoin eikä halaistua sanaa fysioterapeutista tms. muusta avusta. Olisi ollut helppoa luovuttaa ja antaa asian olla. Ottaa se pari saikkupäivää per 2kk ja napsia silloin kourallinen erivärisiä ja kokoisia pillereitä. Ette ehkä ole yllättyneitä kun valitsin toisin? :)

Teippausopastusta kirjasta "Käytännön lihashuolto" (VK-kustannus)
Mielestäni tässä maassa pitäisi panostaa julkisessa terveydenhuollossa, työterveydessä ja erinäisissä hoitolaitoksissa liikkeeseen, hyvään ravintoon ja kehon kunnioittamiseen. Liikunta korjaa mieltä ja kehoa. Liikkuva ihminen syö monesti paremmin ja laadukkaammin kuin istumiseen/makaamiseen keskittyvä. Kehon kunnioittamisella tarkoitan sitä, että kuunnellaan kehoa ja sen viestejä sekä uskotaan niitä.

Vanhainkodeista kuuluu kummia kun kerrotaan, että vanhukset vain makaavat sängyissään eikä ruokakaan maita. Lääkkeenä parhaiten on huomattu toimivan lääkekombon vähentäminen, vapaaehtoiset ulkoiluttajat, sosiaalisuus, huolenpito, välittäminen... En minäkään taitaisi jaksaa syödä, liikkua tai hymyillä jos tarjolla olisi vain valkoiset "yksiön" seinät ja kiireinen (ja ehkä kiireessä kireä...) hoitohenkilökunta pumppaamassa minuun lääkkeitä. Toivon niin paljon, että asiat saataisiin kuntoon ja homma toimimaan.

Lapsille opetetaan harrastuksissa liikkumista. Olen itsekin pitänyt useita vuosia temppujumppaa 3-4-vuotiaille ja lasten hip hoppia 5-7-vuotiaille. Vauhtia on paljon, into on piukassa ja hymy herkässä. Vaan sitten tulee koulu, joka käyttää paljon aikaa ja energiaa siihen että tuo lapsuuden into ja kupliva riemu saadaan kahlittua muotoon, jossa lapsi istuu suurimman osan päivästä. Tiedätte itsekin mitä siitä seuraa jos 15 lasta lähtee kesken matikan tunnin hyppimään ympäri luokkaa... Mutta silti toivoisin, että lapsen luontaista tarvetta liikkua ei tarvitsisi kahlita.

Ulkoleikkejä lapsille kirjasta "Kehittyvä ja onnellinen lapsi" (Dorothy Einon)
Minulla on pedagogiset opinnot suoritettuna, ja olen siis pätevä aineenopettaja. En voisi koskaan mennä kouluun opettamaan varmaan muuta kuin liikuntaa, tai sitten ympäri luokkaa steppaavasta ja erilaisia "toiminnallisia opetuskokeiluja" harrastavasta opesta saisi ison hauskuutuksen vuosittaiseen abishowhun.

Toiminnallisia lämmittelyliikkeitä kirjasta "Käytännön lihashuolto" (VK-kustannus)
Töissä en ole toistaiseksi uskaltautunut isommin ehdottelemaan varvashippaa kesken palaverien tai kutsumaan pukumiehiä kanssani kiertämään vaikka lähestä puistoa ja keskustelemaan käytettävyysasioista. Pitäisi varmaan uskaltaa olla esimerkkinä ja pistää rohkeasti itsensä likoon. Tai sitten siirtyä täysin yksityisyrittäjäksi ja tarjota pukumiehille hyvinvoinnin vartteja, puolituntisia tai kokonaisia päiviä osaksi normaalia työrytmiä.

Otetaanko tavoitteeksi kaikki seuraavan vuoden aikana järjestää yksi palaveri ulkona liikkuen tai rohkeasti yrittää ehdottaa varvashippaa kesken puuduttavan kokouksen?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti